maailmanlopun aamu

minä makaan pilvien alla
Varhaisen aamun sakeanlämpimässä maidossa ajelehtii kuu
annan maan imeytyä kudoksiini ja
varjojen lipua ihollani

nuuhkin ilmaa
sen kosteita hiuksia
ja tuttuja käsivarsia, jotka jaksavat kantaa minua.

mutta ilma on painava
enkä voi pakata sitä reppuun
enkä säilöä peitonmutkaan
enkä nielaista alas kurkusta painamasta.

minä vaihdan lakanat ja nautin niiden uutuudesta vielä toisenakin iltana mennessäni nukkumaan
ja huomaan: asiat pysyvät laskoksella, jos on nätisti eikä pelkää mitään

hain yliopistoon

lapsena sain kiiltonahkakengät juhliin, tuntui hienolta
oli kultaiset soljet ja nilkan päältä kulki remmi ja minulla oli sininen samettimekko

minun kohdallani kaikki sievä tosin oli huijausta. minulla oli käytännöllinen poikatukka ja farkkuhaalarit, enkä ihan tosissani välittänyt niistä kiiltonahkakengistä, en ainakaan yhtä paljon kuin siitä ihmeestä, että ihmiset kuulemma heittävät kaatopaikoille hylkäämäänsä tavaraa ja siellä saattaa siis olla vaikka sukeltajabarbie. totuus olikin vain lokkeja ja isoja, rispaantuneita nojatuoleja ja paljon jotain ei-mitään, joka oli sanomalehden väristä.

kun maailmasta ei tiedä paljon mitään, kaikkialla on mahdollisuuksia ja ne pienenevät sitä mukaa kun
inspiroituu laajentamaan reviiriään.

usein tuntuu, että haluaisin parinkymmenen neliömetrin reviirin ja paljon sukeltajabarbieta.