ja aurinko nielee minut
väripyörteeseen, hopeisella kirurginveitsellä viiltää minun silmäni

niiden samea valo heijastuu veteen, jonka vihertävä pinta väreilee hänen hengityksensä voimasta
miehellä on askeleet,
ja kädet ja sormet
ja muoto
minä olen maailman rajalla ja kellun, valun,  eikä minulla ole karttaa

minä olen kesäyö, jonka puilla ei ole lehtiä
ja jonka kosteassa tuulessa äänettömät huutavat

kolmekymmentä päivää

Tyttö makaa varjossa liikkumattomana. Mies on hetki sitten ollut asunnossa ja tytön iholla tuoksuu rommi ja katkera ylpeys. Lattian varjot liikkuvat nopeammin kuin sekunnit, mutta kun tyttö sulkee silmänsä, aika tasoittuu jälleen.

Olen tässä ja hiljaa vanhenen, hän sanoo itselleen. Maailma katsoo minua, kuu epätoivoisena hapuilee ihoni valoa. Kadulla valot heijastuvat kostealle asfaltille niin kuin hän juuri heijastui minuun, taivas käärii minut vaippaansa ja yö tuijottaa odottaen, herpaantumatta. Hän jätti minut avonaiseksi jotta tähdet voisivat kipinöidä kasvoilleni. Hän kylvetti minut illan tummassa maidossa ja jätti yön hartioilleni painamaan.

Puulattia on tytön kylkeä vasten raskas, turvallinen.

Raja

tämä musta lattia piti minun ruumiistani

kellari oli täynnä huutoja.
nyt paine kasvaa nyrkeissäni, joista oikeassa
minulla on juuttisäkki täynnä punaisia hermorykelmiä
tiedän, että yläkerrassa hän makaa pianon päällä harmaassa mekossaan ja huoneessa tuoksuu yskänlääke
olen kasvanut kaappikellosta ulos
ja tuona vaaleanvihreänä sunnuntaina astun virtaan, jolla ei ole rajoja

tänään minun merelläni ei ole rantaa eikä ihollani pintakerrosta

katuva astronautti

seison lattialla kädessäni skalpelli ja jalkojeni edessä kori likapyykkiä

olen kierinyt suolaisissa kraatereissa ja haudannut sisäelimeni laavaan
ja nyt kun aavikko kastuu
painan sen kämmeniäni vasten

minun suussani valuu uninen taivas
ja suupielestä roikkuu
 punainen kuu

Vaaleanpunainen vilu värisyttelee jalkapohjiani, en saa niitä mahtumaan peiton alle
hän istuu katulampulla ja hymyilee voitonriemuisesti, osoittelee:
- Tuo yrittää koota itseään mutta ei onnistu, minulla lähtee juna ihan pian
paikkaan johon tuo ei ikinä mahtuisi varpaineen
ja typerine sanoineen


Käärin peittoa ympärilleni, karkea lakana kahisee vasten kivisiä sääriäni
nousen, keitän maitoa ja lusikka karahtaa posliinikupin pohjaan, hampaani painautuvat yhteen ja korvia viiltää kaksi sekuntia, kunnes toivun siniselle puulattialle