rajalla, takana

sivalla minua
takahuoneessa

minä kerrostun näihin maisemiin kirkkaana satiinina ja kun keskipäivän aurinko raapii näivettyneitä kasvojani minä nousen ekstaasiin, vastakarvaan

toisen en anna olla vaan pakotan selälleen lattialle jolle toukat ja viiriäisenmunat on tapettu,
liiskattu varpaisiin niin kuin sinä minut liiskasit

tavut päässäni elävät ja sinä makaat todellisuuteni reunoilla
ja vanha on minun ruumiini

lapsi

pimeä kiiltää 

minä hengitän  kostealla kadulla

kuolleiden koivujen tummuneita lehtiä,

ne takertuvat kitalakeen ja keuhkoputki kaareutuneena sammaleisen kiven päälle

minä hengitän 

Tammen alla ukkonen kylmin silmin raiskaa illuusiotani jättäen sen mustille ruhjeille

minä en kykene enää liikuttamaan raajojani

tämä maailma on valmis  ja minä sen radioaktiivista jätettä

ja minä hengitän

tältä näyttää tänään

siivet niskassa minä pyörähdän ympäri kahdesti tummanviolettien silmiesi alla
sinä painat viileää katsettasi iholleni

illalla vedenväriset helmet juoksevat vatsallani alaspäin ja pakottavat minut kaarelle
tämä maailma on totinen, selkeälinjainen,
öisin hiljainen

ja sinä suljet oven, lukko naksahtaa ja maailma rajautuu tähän nuppuun joka minä olen, ja sinä hehkut terälehdilläni

Olen raiteiden väliin tehnyt syvän kuopan jossa makaan, on tiistai.
On ihan jännää, kun juna menee, se kestää pidempään kuin kuvittelisi
mutta jos soi puhelin silloin, niin en voi vastata
olen junan alla
vapaana

kotona on riisipuuroa ja lämmintä metallia, jäykkää, kulmikasta, ja sijoitun taktisesti pöydän ja tuolin väliin ennen ruokailua

ja sinä sijoitut minne haluat

puut ovat asfaltissa, minä poljen kotiin iltapäivällä ja
ajatukseni harmaat
pyöränrenkaan alle liiskaantuvat

kotona päivällisen äärellä oksennan mustaa vaahtoa, laitan itseni nukkumaan kello 23 ja unessa
kaadun betonimyllyyn, uppoan

sininen sunnuntai

jalkapohjiini on painettu pistoolit, ja ne saattavat laueta, tiedän
minun kaulassani on painava metallikettinki, ja kuun säteet raskaina lepäävät miehen käsillä
asfaltti on sulaa, yö on loputon ja minun viisi aistiani ovat sulautuneet yhdeksi orgastiseksi kokonaisuudeksi

punainen sunnuntai

ihollani on viiltoja, ne kimaltelevat eteisen keltaisessa valossa
sumein silmin valun syvemmälle, kaadat halvan viinin päälleni ja liu'un sen mukana kohti viemäriluukkua

taivaalla on valoja, ja ne työntävät minua poispäin, alemmas, minä vapaudun ja purskahtelen itseni loppuun
 palanut aurinko, raiskattu lilja

viileää
tuhka on viileää ja pidän siitä näin

siinä olen ja tunnen itseni tärkeäksi

hauras aurinko ja sinä
väreillen valaisette sinisen metsäni, rannan tyynnytätte

astun kultaiseen veteen ja se turruttaa ihoni, syleilee
pohjan viileys suutelee vaaleita nilkkojani,
taivas on matalalla ja minä halkean naksahtaen

kellun osissa järven pinnalla etkä sinä unohda rakastaa niistä yhtäkään

henkilö B

elää tarpeellisuuden tunteesta ja siitä mahdollisuudesta, että hänestä vielä kuullaan

kerrostalolähiö piirtyy hänen silmissään korkealle taivaalle, punaisen ja sinisen kontrasti viiltää korvissa ja hän nauttii kun tajuaa, että nyt hän on tässä ja nuo rakennukset Eivät

muut ihmiset värisevät vaaleanpunaisina asfaltilla tai asunnoissaan, öljyttyinä, käärittyinä kinkkuverkkoon, ja he tuntevat elämänsä merkityksellisiksi koska heillä on auto tai takaisinmaksettu opintolaina, hän uskoo

ja hän itse on menossa ylöspäin, pois täältä, ja hän uskoo tietävänsä jotain mitä muut eivät

henkilö A

Huoneen seinät ovat vaaleansiniset ja aurinko kylpee niissä voitonriemuisena. Hän istuu valkoiseksi maalatulla puutuolilla ja epämääräistä melodiaa hyräillen siirtelee ajatuksia nurkasta nurkkaan.
Kello on puoli kymmenen ja hän on viisi minuuttia sitten herännyt raskaasta unesta, joka yhä painaa hänen hartioitaan hieman alaspäin. Lattialle on kaatunut flyygeli.

Vakuutusyhtiön päärakennuksen pihan liuskekivipolun raoista kasvaa kantarelleja. Kun sataa, ne laulavat sisäänpäin onnesta ja kun lakkaa satamasta, ne rakastelevat hattujensa päällä viipyilevien kastepisaroiden kanssa tunteella, menettämisen pelosta.

Hän kävelee väkevin askelin lasiovesta, ja aulaan päästyään huutaa niin, että hänen ruokatorvensa pirstaloituu marmorilattialle heleästi kilisten. Hän ei pysähdy, ja kaikki ihailevat häntä nyt, eikä hän koskaan saa tietää vaan jää kellariin, vesimittarin vierelle tekemään matkaa, jonka loppua hän ei näe.

maa

viivyit pitkään ja minä aloitin nupuille puhkeilemisen,

varovasti

puutarhassa satoi viiniä ja tuoksui Ihminen:

samea ja karvas, kirsikkainen

et sanonut mitään, minä viilensin poskiani kämmenilläni ja olin Häpeissäni hetken aikaa

valutit minut multaan

oon rakastunut

minä olen kriittisessä tilassa, huipulla

pakenen alas rinnettä ja toimin hallitsemattomasti

sinä olet voimakas vuoristotuuli, otat mun sydänkalvon ja hymyilet tyytyväisenä

joskus hapuilen sun huulia aamukahvin seasta
mutta poltat kieleni aina jossain muualla, tietenkin

ylösnousemus

vaaleanpunaisen taivaan tiukassa otteessa
istun kivellä, todellisuus on kylmä ja sen kämmenten pinnat ovat kovettuneet
uimapukuni on vielä kostea, alkaa tuulla ja aurinko tuhahtaa minulle pettyneenä, katoaa

minä nostan jalat koukkuun, puristun harmaaksi ja vaalenen
ja kivi lämpenee, silittää ihoani hellästi

kuiskii
valo on sinussa

omistuskirjoitus

minulla on Talo
 vanha kamiina ja tummanruskeat seinät
avain on kultainen, tulessa muotoiltu
ja ikkuinoilla rönsyilee värikkäitä kasveja, joiden makea tuoksu tuulee nurkissa viileinä aamuina

kun suljen oven, maailma sen takana loppuu ja Talo alkaa
se ottaa minut vastaan, painaa minut rintakehäänsä vasten niin että kuulen sen tumman sykkeen
ja minä voin turvallisesti palaa, tuulla, pakahtua ja kukkia uudelleen

värejä

minä olen puiden välissä, asfaltilla
kosteaan maahan tarttuneissa koivunlehdissä

lapsuus laskee oranssina, aurinko nousee
minä haluan imeytyä multaan

olin tässä kymmenen vuotta sitten, eikä sekään riitä
haluan yhdeksänkymmentäluvulle, kun maailma oli valon värinen
ja minä en

aurinko ei ikinä palaa tuon värisenä, se muuttuu ja kasvaa ja vanhenee
mutta se nousee kanssani

aika värisee pimeässä salissa

paksua  maalia aaltoilevat lattiat kuiskivat painokkaasti

sinun sydämesi on meidän, se on koko universumin,
ruhjeilla ja violetti

enkä minä sano vastaan, enhän minä ikinä
nojaan seinään

herra

puilla on siivet ja juuret
ja minä suutelen kevättä niskaan, kesä on kosteana ihollasi
minä valun pihkaa

sinä olet tumma kuu,
kuu on lämmintä mahlaa
ja minä kellun, silmäkuopissa lasihelmet, kylkiluiden välissä ruiskukkia ja syvällä vakava lupaus:

minä aion kellua sinussa tällä tavalla vielä huomennakin

maailmanlopun aamu

minä makaan pilvien alla
Varhaisen aamun sakeanlämpimässä maidossa ajelehtii kuu
annan maan imeytyä kudoksiini ja
varjojen lipua ihollani

nuuhkin ilmaa
sen kosteita hiuksia
ja tuttuja käsivarsia, jotka jaksavat kantaa minua.

mutta ilma on painava
enkä voi pakata sitä reppuun
enkä säilöä peitonmutkaan
enkä nielaista alas kurkusta painamasta.

minä vaihdan lakanat ja nautin niiden uutuudesta vielä toisenakin iltana mennessäni nukkumaan
ja huomaan: asiat pysyvät laskoksella, jos on nätisti eikä pelkää mitään

hain yliopistoon

lapsena sain kiiltonahkakengät juhliin, tuntui hienolta
oli kultaiset soljet ja nilkan päältä kulki remmi ja minulla oli sininen samettimekko

minun kohdallani kaikki sievä tosin oli huijausta. minulla oli käytännöllinen poikatukka ja farkkuhaalarit, enkä ihan tosissani välittänyt niistä kiiltonahkakengistä, en ainakaan yhtä paljon kuin siitä ihmeestä, että ihmiset kuulemma heittävät kaatopaikoille hylkäämäänsä tavaraa ja siellä saattaa siis olla vaikka sukeltajabarbie. totuus olikin vain lokkeja ja isoja, rispaantuneita nojatuoleja ja paljon jotain ei-mitään, joka oli sanomalehden väristä.

kun maailmasta ei tiedä paljon mitään, kaikkialla on mahdollisuuksia ja ne pienenevät sitä mukaa kun
inspiroituu laajentamaan reviiriään.

usein tuntuu, että haluaisin parinkymmenen neliömetrin reviirin ja paljon sukeltajabarbieta.

sivallus

suurkaupunki,
ja minä katoan tähän tuuleen
siniviolettivaloissa liikun ja  rakennusten takana, eikä minusta jää mitään


syvyyden sylissä istun, varjossa, eikä sinusta ole jälkeäkään
tanniininen kaipuu sakeana lävistää kaulakuopan ja minä valun multaan

ehkä joku kerää hiput, jotka jätän jälkeeni ja kokoaa itselleen jotain
 heikon kuunsirpin, joka hengittää suuria tunteita

hänen tuntemuksiaan

mun kahdeksas hammas puhkesi eilen. katson sänkyäni, se on kirjavaa siniviolettia satiinia. laskokset tuoksuvat sinulta ja minun mieleni vaeltaa niihin sakeana, hämmentyneenä, silmät kiinni.

haluan kylpyyn mutta sellaiselle ei ole aikaa

ympyrä tuntuu sulkeutuneen, ja minä olen siitä vihainen ja levitän raajojani hajalleen rikkoakseni kuplan. 

olen turpeana huolesta ja vuodan ylitse. kurkun alla, keuhkojen takaosassa kirvelevät pienet neulat, jotka nakuttavat kudosta helmeileväksi, tihkun, koska luulen sen auttavan.

gaia

Minä istuin tuulessa

Ja mintunlehdet näykkivät helmojani

Sateessa oli metsäinen sävy ja hameeni alla oli 

Piilossa

Keijukaisparvi

Ne räpyttelivät vasten sääriäni, jotka olin unohtanut ajella

Ja huntuuni tarttui perhoset kuin haaviin, tummat ja likaiset

Aurinko nousi ja maalasi raidan seinään

Vaikka tiesin sen pian katoavan, minä maalasin toisen

Siihen viereen

Piirsin nimettömääni puolukalla renkaan

ja olin niin kovin tyytyväinen

uskotko ulottuvuuksiin?

En ehdi ehkä tanssia kauaa. Voisiko sinutkin ikuistaa? 

Meri lainehtii kallion sisällä, auringonvalo heijastuu kiven kautta veteen smaragdinvihreänä. Tahdoin sisään ajelehtimaan noiden neliömetrien alueelle, tahdon tuntea vapaata tietoisuutta siitä, että jaloilleen nousemisesta koituu aina välitön humaltuminen.

Minulla ei ollut sen kummempia suunnitelmia. Valkoiseen harsoon kietoutuneena makasin vedestä nousevalla tasanteella keskellä pientä maailmaani, tuota heikossa valossa välkehtivää pientä maailmaani. Yksinäisyys ja keuhkojeni solut hyrisivät kuorossa. Kevyt endorfiiniaalto humahti tasaisin väliajoin lävitseni tajutessani, mitä oli, tuli olemaan ja oli ollut.

Kuolleet heinäsirkat

Viima sirisee korvanjuuressa.

voikukat nuolevat syvemmältä korvakäytävää,
puuveitsillään viiltävät tärykalvon auki.
isken itseäni vastakarvaan, lumi on haudannut alleen kaikkien ihmisten hymynkareet,
mutta kaikkien ripsillä viipyilevät valkoiset sydäntalven lapset
vähän väliä hätäisesti poskille sulaen.

sinä seisot pysäkillä punaisensykkivänä sokerisydämenä. sinuun sukellan.

paluumuuttaja

Vielä lisää metrejä, polulla on ankara kerros kahlattavaa. Otsatukka muuttuu mustasta valkoisenhuurteiseen.
viima piiskaa kasvoja kuin olisin tehnyt jotain todella anteeksiantamatontaKorvissa vinkuu, vedän takkia tiukemmin ympärille: tuulen kouralla lentäessä todella tuntuu uhrilta.maalissa kolautan kantapäät terassiin, lumi valahtaa hupusta laudanrakoon ja jää sinne nukkumaan.
eteisen punasiniruudulliset verhot.
Talossa on viileää, gramofoni rätisee
Meidän pyöreän ruokapöydän ääressä on kaksi tuolia, joiden kellertävänvalkoinen maalipinta on rapissut pois ja jäänyt pinnalle suuriksi, irtonaisiksi huudoiksi.
Pöydällä on kolme jalkaa, yksi ontuu, seinät on peitetty sinisellä sametilla. Hellalla on kirkkaanpunainen kattila, kahvi porisee. Ikkuna on mennyt säpäleiksi eteisessä ja kirsikkapuulattiassa on pari reikää lisää.
Portaista kuuluu ryntäysääniä: villasukkien huohotusta ja kantapäiden jytinää(ajattelen, että tämä rakennus romahtaa vielä joku päivä kun tuulee liikaa)
se olet sinä kultatukka, odottaneen punaposkisena virttynessä villapaidassasi kaappaat keuhkoni syleilyyn, kiedot lämpimät käsivarret ympärille ja kiepautat hiukset oikealle, pussaat niskaa ja sun huulet on kosteat.

kevään letitän iholle

luonnonvalkea pitsireunus kuivalle asfaltille
minä hengitän 
vaaleankeltaista tyllihamettasi

myskimalvan terälehdellä hivelen niskaasi hiljaa.

keinuen huudan:
puuterivallankumouksen lumous!
seitsemäntoista kuolemansyntiä
olkoon nestemäinen rajauskynä
tupakan pehmeä tuoksu
ja siivet

masokistipelto

satiinilakana on pakkomielle.

jakaminen on yhtäkkiä kauhean pyhää:
jos säännöt ovat realistiset, minä en tunne rakkautta, tahdon jakaa
vain itsepäisen palvonnan ja kirpeät sirisilmäaamut

sinä raavit paperin luokitteluillasi.
vedät ihoni sivuun
ja minä sydän kurkussa heittäydyn vasten seinää
nyökkäillen

minä toiveikas
riippuva ruumis

siluetti

viileästä väristen
hengitän huoneen
sinistä hämärää

harso kohoilee kasvojeni yllä
unisten perhosteni sinnikkyyttä kädestä pidellen

katson peiliin, pursuan siitä ylitse
ja huomaan, että se on joku toinen joka minut on 
näin
täydeksi puhaltanut

lasihelmihiekalla

siinä sinä sitten seisot, satamassa
harmaa maa yltäsi kuihtuneena

sisältäsi uusi turkoosi putous pulppuillen
nilkkoihin
kesyttämättömänä
läiskähdellen

tuuli puistelee sadeveden makeaksi suutelemista hiuksistasi
vuosien pölyhiukkaset perämeren punaisille kultakaloille ja sinisille piraijoille

- ja minä olen aalto,

tehtäväni on vain hiljalleen
kuolla ja syntyä uudelleen
valkeaa vaahtoa otsatukassa, sillä minä ruokin tulevaa
ja lopussa imeydyn rantahiekkaan uinumaan

peilisali

rinta rutussa
posket ummessa
minussa keltaiset heliumpallot nousevat liian nopeasti
painavaa retkeään tukkien
lopulta kurkkuni

kasvot aamukasteen hukuttamina
minä pamautan talosi siniharmaan
oven kiinni ja
räsähdän sen kanssa yhtä aikaa terassille
pakokauhuissaan ampiaislauma
pakenee,
minä nostan verisen mekkoni
ja iskeydyn vasten metsää

kaikki puut ovat ruumiisi kuvia

syvillä vesillä

Yö oli sateinen. Hän seisoi risteyksessä silmät kosteansinisinä loistaen keltainen sadehattu hiuksillaan,
punaiset kiharat liimautuneina kuulaalle otsalle
hänen hymynsä uiskenteli pitkin kasvoja, kurotellen poskipäille ja yläluomiin aiheuttaen valtaisia aaltoja siinä ja sydämessäni
hänen jalkateränsä osoittivat kevyesti sisäänpäin
ja minä halusin langeta niille jaloille niin kipeästi

että jäin paikoilleni toivoen, ettei hän ikinä sammu

ollaanko

ruskeat helmet syleilevät silmäkuoppiani ja
sade ropisee peltikattoon,
minä olen käpertynyt veneen alle
ja sateesta tummuneet
koivunlehdet takertuneina poskiini
kaipaan lämpöä

ollaanko puuvillaliinaan käärityt pähkinät,
yhdessä, saman harson sisässä?
ollaanko sokeat ruusut lukkojen takana
vitriinissä

seremonia

kaikki ovat hiljaa
heräävä maa on musta ja kiiltää kultaisena

oikaisen finnkinon aution pihan läpi
ilma on musta ja pehmeä, orkideoja täynnä
tiedän,

tämä on niitä aamuja

oikaiset itsesi raitapatjalle, se purkautuu kulmista ja sinä
nukkaannut, etkä nypi mitään pois

tulinuotteja

olen urut

minulla ei ole nimeä

hehku ylläni, muukalainen

niin ulvon



keuhkoistani pusertuu kaksi ylikypsää mangoa ja huokaisen:

sinussa on jotain sellaista jonka luulin tulevan trooppisista puutarhoista
nyt vain ravaat koskettimillani edestakaisin
sormin hikisin
paita liimautuneena niskaan,
violetti sädekehä

intiaanimaja

viileänkirpeä sirpaleääni
minä istuin korkean katon alla samettisen pimeyden suojissa, ylläni
harmaa kaapu ja tuoksujen harso
sekä vakosamettihuntu, vihreät villasukat jotka raaviskelivat varpaita ja kaikkea muutakin sitä minussa mistä tunto ei ollut kovettunut olemattomiin
yritin saada hapertunutta kukkaroa auki
saada sylissäni olevien käsivarsieni väliin energiaa, halusin tuntea lämmön niistä hohkaavan ja voiman
jonka rytmi lopulta iski vatsaan ja sinihome levisi kirpakkaana läpi kehon

solki oli jumissa, ruostunut paikoilleen
(jäätiin kerran kahdestaan sateeseen ja käymisprosessi alkoi)

yritin saada vihreää nurmikkoa kasvamaan ympärilleni
pienistä anilliininpunaisista versoista, joita sain puhkeilemaan läpi haurastuneiden lattialankkujen
joka silmänräpäytys toi kosteutta poskipäille ja sieluni pinnisteli aivan kirsikoilla
happi liukui ympärilläni ja tunsin koskettimien hipaisun paljaalla selälläni, se muisti yhä:

olin kynttilällä raapustanut sisäreiteesi, ole kiltti poika ja juokse vapaana
Ja helvetti, sinähän juoksit

vahinko

hänellä on rinnassaan sydän, joka hymyilee välillä niin leveästi että sitä on pakko vähän toppuutella
on kireä, vaikka ei ole syönyt pihviä neljään vuoteen
- ehkä se rankaisee häntä toisista synneistä
toisten saappaisiin sukeltelusta, toisten nielujen kutittelusta
kielenkärjellä

kuvassa tyttö hymyilee epäsopivasti
puisia koruja silmäkulmissa ja kähärä valkoinen tukka
sen kaulalla on viiltojälki, joku on sitä rakastellut

sanoisinko, että se on kerta kaikkiaan syleiltävännäköinen

adalmiina oli hukannut helmensä
nyt itki sykeröllä atk-luokan varastossa punaharmaan kopiokoneen päällä
oli kallistanut paperihyllyn vasten ovea, ei muistanut että se
aukeaa ulospäin