maanantai 17. syyskuuta 2018

selkärankani rapina. istun toimistotuolilla. tuoli huojuu. hengitän loisteputkien valoa janoissani.

en enää tiedä mihin kivet piilotin,
painoin väkisin mättääseen, se sylki, litisi

tulvahdin, ja mutaan upotin. varoin tekemästä kovin suurta vahinkoa, mutta
sormiini, rystysiini, kämmenteni lämpöön painui kylmänkostea maa, surumulta.
peittelemätön, ulos vedettävä, totuudenmukainen.

märät kädet pyyhin housuihini. nousin, oikaisin selkäni, kai käännyin pois







maanantai 10. syyskuuta 2018

kahdeksan
suru ui minussa ikuista solmuaan
kiertäen, laulaen hiljaa
sumussa ui. veden piirto

sameaa, sakeaa. valo kaukana pohjalla, silmukan takana

8

ruumiini lahoaa, mutta niin kuolen minäkin
metsään, hetki hetkeltä. olen ruumis tummassa pussissa, valon sulkemassa hangessa.
lumi on tummaa, oksat ylläni painavat.
lämpö minusta katoaa, muuttuu valoksi, suru höyrynä nousee ilmaan ja häviää.
sulkeutuvan ihon pinnassa, rajalla, pakkaseen sirpaloituessa
olen vapaa