selkärankani rapina. istun toimistotuolilla. tuoli huojuu. hengitän loisteputkien valoa janoissani.

en enää tiedä mihin kivet piilotin,
painoin väkisin mättääseen, se sylki, litisi

tulvahdin, ja mutaan upotin. varoin tekemästä kovin suurta vahinkoa, mutta
sormiini, rystysiini, kämmenteni lämpöön painui kylmänkostea maa, surumulta.
peittelemätön, ulos vedettävä, totuudenmukainen.

märät kädet pyyhin housuihini. nousin, oikaisin selkäni, kai käännyin pois

kahdeksan
suru ui minussa ikuista solmuaan
kiertäen, laulaen hiljaa
sumussa ui. veden piirto

sameaa, sakeaa. valo kaukana pohjalla, silmukan takana

8

ruumiini lahoaa, mutta niin kuolen minäkin
metsään, hetki hetkeltä. olen ruumis tummassa pussissa, valon sulkemassa hangessa.
lumi on tummaa, oksat ylläni painavat.
lämpö minusta katoaa, muuttuu valoksi, suru höyrynä nousee ilmaan ja häviää.
sulkeutuvan ihon pinnassa, rajalla, pakkaseen sirpaloituessa
olen vapaa

Pohjalietteen vihreiden rihmastojen
sitkeät kiehkurat kietoutuvat ranteideni ympärille, vesi on painona sileänkoveran vatsani päällä ja tunnen rankaani ulottuvan kostean maapohjan

veden liike liikuttaa hiuksiani, ne ovat painottomina valoisat ja pehmeydessään keveät
niin kuin valoton kesäyö

unisilla huulillani huolta, varmuutta, virallistunutta tietoa: kulta on painavaa, ruoste kelluu

huoneen tummanpunaisina hohkaavat seinät

sykkivät yhä lähempänä

ujutan ohuen neulan

kohdunsuun läpi

sinä olet meidän

   olet                   meidän

itke, ailahtele kuun kierron mukaan, karju eläimellisesti synnytysvuoteella

linja-autossa istu polvet tiukasti yhdessä

hiljaa

katso maahan kun vastaantuleva ukko tuijottaa

ja kun autoista huudellaan

kuusien ja neulasten alla, mättäässä kiinni

hengitän maata, sykin tahdissa, valun pihkaa