pimeä kiiltää
kuolleiden koivujen tummuneita lehtiä,
ne takertuvat kitalakeen ja keuhkoputki kaareutuneena sammaleisen kiven päälle
minä hengitän
Tammen alla ukkonen kylmin silmin raiskaa illuusiotani jättäen sen mustille ruhjeille
minä en kykene enää liikuttamaan raajojani
tämä maailma on valmis ja minä sen radioaktiivista jätettä
ja minä hengitän
6 kommenttia:
Kaikki me olemme jätettä.
...ja samalla kuitenkin hämmästyttävän elossa.
Ihana postaus :)
Kiitos!
Lupaan ostaa runokirjasi, jos sellaisen jonain päivänä jostain löydän.
Iida, kommenttisi merkitsee minulle niin paljon etten löydä tarpeeksi isoja superlatiiveja. Kiitos, ihan oikeesti. Annoit mulle voimaa.
Lähetä kommentti