tiistai 5. syyskuuta 2017

Maa on pyyhitty hienojakoisilla, raskailla kiteillä.
Astun ulos,laahaan maassa. Sääriluuni ovat poikki.

Kadun toisella puolella on tuoli, olkipunosta. Tuolilla istuu lapsi, pää pakotettuna takakenoon, kurkussa metalliputki. 
Olkipunos on kevyttä. Tuolin jalat nitisevät vasten maata, kun hengitän. Metalliputki tekee lapsesta kaksinkertaisesti raskaamman.

Kotona minun on laskettava kaikki kolikkoni. Kaadan ne lattialle suuresta pussista. Ääni on kivilattiaa vasten epämiellyttävä. 95 senttiä.

Ravistelen kolikot metalliputkeen. Ne hulahtavat hänen ruuminsa läpi, ropisevat maahan. Betonisten rakennusten välistä aurinko halkaisee aamusumun. Raavin valonsäteitä.







Ei kommentteja: