omistuskirjoitus

minulla on Talo
 vanha kamiina ja tummanruskeat seinät
avain on kultainen, tulessa muotoiltu
ja ikkuinoilla rönsyilee värikkäitä kasveja, joiden makea tuoksu tuulee nurkissa viileinä aamuina

kun suljen oven, maailma sen takana loppuu ja Talo alkaa
se ottaa minut vastaan, painaa minut rintakehäänsä vasten niin että kuulen sen tumman sykkeen
ja minä voin turvallisesti palaa, tuulla, pakahtua ja kukkia uudelleen

värejä

minä olen puiden välissä, asfaltilla
kosteaan maahan tarttuneissa koivunlehdissä

lapsuus laskee oranssina, aurinko nousee
minä haluan imeytyä multaan

olin tässä kymmenen vuotta sitten, eikä sekään riitä
haluan yhdeksänkymmentäluvulle, kun maailma oli valon värinen
ja minä en

aurinko ei ikinä palaa tuon värisenä, se muuttuu ja kasvaa ja vanhenee
mutta se nousee kanssani

aika värisee pimeässä salissa

paksua  maalia aaltoilevat lattiat kuiskivat painokkaasti

sinun sydämesi on meidän, se on koko universumin,
ruhjeilla ja violetti

enkä minä sano vastaan, enhän minä ikinä
nojaan seinään

herra

puilla on siivet ja juuret
ja minä suutelen kevättä niskaan, kesä on kosteana ihollasi
minä valun pihkaa

sinä olet tumma kuu,
kuu on lämmintä mahlaa
ja minä kellun, silmäkuopissa lasihelmet, kylkiluiden välissä ruiskukkia ja syvällä vakava lupaus:

minä aion kellua sinussa tällä tavalla vielä huomennakin

maailmanlopun aamu

minä makaan pilvien alla
Varhaisen aamun sakeanlämpimässä maidossa ajelehtii kuu
annan maan imeytyä kudoksiini ja
varjojen lipua ihollani

nuuhkin ilmaa
sen kosteita hiuksia
ja tuttuja käsivarsia, jotka jaksavat kantaa minua.

mutta ilma on painava
enkä voi pakata sitä reppuun
enkä säilöä peitonmutkaan
enkä nielaista alas kurkusta painamasta.

minä vaihdan lakanat ja nautin niiden uutuudesta vielä toisenakin iltana mennessäni nukkumaan
ja huomaan: asiat pysyvät laskoksella, jos on nätisti eikä pelkää mitään

hain yliopistoon

lapsena sain kiiltonahkakengät juhliin, tuntui hienolta
oli kultaiset soljet ja nilkan päältä kulki remmi ja minulla oli sininen samettimekko

minun kohdallani kaikki sievä tosin oli huijausta. minulla oli käytännöllinen poikatukka ja farkkuhaalarit, enkä ihan tosissani välittänyt niistä kiiltonahkakengistä, en ainakaan yhtä paljon kuin siitä ihmeestä, että ihmiset kuulemma heittävät kaatopaikoille hylkäämäänsä tavaraa ja siellä saattaa siis olla vaikka sukeltajabarbie. totuus olikin vain lokkeja ja isoja, rispaantuneita nojatuoleja ja paljon jotain ei-mitään, joka oli sanomalehden väristä.

kun maailmasta ei tiedä paljon mitään, kaikkialla on mahdollisuuksia ja ne pienenevät sitä mukaa kun
inspiroituu laajentamaan reviiriään.

usein tuntuu, että haluaisin parinkymmenen neliömetrin reviirin ja paljon sukeltajabarbieta.