henkilö B

elää tarpeellisuuden tunteesta ja siitä mahdollisuudesta, että hänestä vielä kuullaan

kerrostalolähiö piirtyy hänen silmissään korkealle taivaalle, punaisen ja sinisen kontrasti viiltää korvissa ja hän nauttii kun tajuaa, että nyt hän on tässä ja nuo rakennukset Eivät

muut ihmiset värisevät vaaleanpunaisina asfaltilla tai asunnoissaan, öljyttyinä, käärittyinä kinkkuverkkoon, ja he tuntevat elämänsä merkityksellisiksi koska heillä on auto tai takaisinmaksettu opintolaina, hän uskoo

ja hän itse on menossa ylöspäin, pois täältä, ja hän uskoo tietävänsä jotain mitä muut eivät

henkilö A

Huoneen seinät ovat vaaleansiniset ja aurinko kylpee niissä voitonriemuisena. Hän istuu valkoiseksi maalatulla puutuolilla ja epämääräistä melodiaa hyräillen siirtelee ajatuksia nurkasta nurkkaan.
Kello on puoli kymmenen ja hän on viisi minuuttia sitten herännyt raskaasta unesta, joka yhä painaa hänen hartioitaan hieman alaspäin. Lattialle on kaatunut flyygeli.

Vakuutusyhtiön päärakennuksen pihan liuskekivipolun raoista kasvaa kantarelleja. Kun sataa, ne laulavat sisäänpäin onnesta ja kun lakkaa satamasta, ne rakastelevat hattujensa päällä viipyilevien kastepisaroiden kanssa tunteella, menettämisen pelosta.

Hän kävelee väkevin askelin lasiovesta, ja aulaan päästyään huutaa niin, että hänen ruokatorvensa pirstaloituu marmorilattialle heleästi kilisten. Hän ei pysähdy, ja kaikki ihailevat häntä nyt, eikä hän koskaan saa tietää vaan jää kellariin, vesimittarin vierelle tekemään matkaa, jonka loppua hän ei näe.

maa

viivyit pitkään ja minä aloitin nupuille puhkeilemisen,

varovasti

puutarhassa satoi viiniä ja tuoksui Ihminen:

samea ja karvas, kirsikkainen

et sanonut mitään, minä viilensin poskiani kämmenilläni ja olin Häpeissäni hetken aikaa

valutit minut multaan

oon rakastunut

minä olen kriittisessä tilassa, huipulla

pakenen alas rinnettä ja toimin hallitsemattomasti

sinä olet voimakas vuoristotuuli, otat mun sydänkalvon ja hymyilet tyytyväisenä

joskus hapuilen sun huulia aamukahvin seasta
mutta poltat kieleni aina jossain muualla, tietenkin

ylösnousemus

vaaleanpunaisen taivaan tiukassa otteessa
istun kivellä, todellisuus on kylmä ja sen kämmenten pinnat ovat kovettuneet
uimapukuni on vielä kostea, alkaa tuulla ja aurinko tuhahtaa minulle pettyneenä, katoaa

minä nostan jalat koukkuun, puristun harmaaksi ja vaalenen
ja kivi lämpenee, silittää ihoani hellästi

kuiskii
valo on sinussa

omistuskirjoitus

minulla on Talo
 vanha kamiina ja tummanruskeat seinät
avain on kultainen, tulessa muotoiltu
ja ikkuinoilla rönsyilee värikkäitä kasveja, joiden makea tuoksu tuulee nurkissa viileinä aamuina

kun suljen oven, maailma sen takana loppuu ja Talo alkaa
se ottaa minut vastaan, painaa minut rintakehäänsä vasten niin että kuulen sen tumman sykkeen
ja minä voin turvallisesti palaa, tuulla, pakahtua ja kukkia uudelleen

värejä

minä olen puiden välissä, asfaltilla
kosteaan maahan tarttuneissa koivunlehdissä

lapsuus laskee oranssina, aurinko nousee
minä haluan imeytyä multaan

olin tässä kymmenen vuotta sitten, eikä sekään riitä
haluan yhdeksänkymmentäluvulle, kun maailma oli valon värinen
ja minä en

aurinko ei ikinä palaa tuon värisenä, se muuttuu ja kasvaa ja vanhenee
mutta se nousee kanssani