vastuussa itsestäni

kesäyö, tummanvihreät puut

asfaltin kostea huokaus

tuulen vaativa paino.

jään junasta, annan ajan valua

kasvatan hiuksia

huolehdin turhia.

raiteilla oksia, hameeni alla

pensasruusuja

kangastossuissa, kevyenä leviän

kauemmas asemalta

Tuulee syyskuu, sumuiset kummut.
Aamukasteesta kosteat silmäripset painautuvat vasten läpikuultavaa alaluomea, jonka verisuonten kylmä sini
    huokailee hiljaisina
luovuttavien lehtien tahdissa.
Harmaa voima sammaloittanut,
vallannut alleen haalenneen elon.
Kirkkaana, raikkaana taittelee kasvot, jotka tuulta vasten eksynyttä hymyään
pyyteettä tarjoaa

hänen ihonsa on ihoani vasten ja ne sulautuvat toisiinsa
huoneessa tuoksuu raskas ja veltto kiima,
irish coffee ja pekaanipähkinät

olet mahdoton, kuiskaat

asfaltti on laikukas, niin olen minäkin

ruosteessa, vereslihalla

rintakehän avohaavasta tulvii kukkia

juon lääkettä. juon lääkettä ja tiedän olevani aivan hullu

kipu liikkuu minne haluan.

kipu liikkuu minne haluan, säikähdän sykettäni. olen elossa. 

katseesi sulkee minut tummaan nuppuun
sylissäsi keinun lempeillä aalloilla

makaan laavassa, kirkas viilto
lävistää ja sitoo pohjalle
maa kantaa, 
     maa huokailee sisälläni

ydin vakava, raskas
minä purkaudun ja nousen uudelleen.

sylissäsi keinun lempeillä aalloilla
hymyssäsi on auringon tanssi

ja aurinko nielee minut
väripyörteeseen, hopeisella kirurginveitsellä viiltää minun silmäni

niiden samea valo heijastuu veteen, jonka vihertävä pinta väreilee hänen hengityksensä voimasta
miehellä on askeleet,
ja kädet ja sormet
ja muoto
minä olen maailman rajalla ja kellun, valun,  eikä minulla ole karttaa

minä olen kesäyö, jonka puilla ei ole lehtiä
ja jonka kosteassa tuulessa äänettömät huutavat

kolmekymmentä päivää

Tyttö makaa varjossa liikkumattomana. Mies on hetki sitten ollut asunnossa ja tytön iholla tuoksuu rommi ja katkera ylpeys. Lattian varjot liikkuvat nopeammin kuin sekunnit, mutta kun tyttö sulkee silmänsä, aika tasoittuu jälleen.

Olen tässä ja hiljaa vanhenen, hän sanoo itselleen. Maailma katsoo minua, kuu epätoivoisena hapuilee ihoni valoa. Kadulla valot heijastuvat kostealle asfaltille niin kuin hän juuri heijastui minuun, taivas käärii minut vaippaansa ja yö tuijottaa odottaen, herpaantumatta. Hän jätti minut avonaiseksi jotta tähdet voisivat kipinöidä kasvoilleni. Hän kylvetti minut illan tummassa maidossa ja jätti yön hartioilleni painamaan.

Puulattia on tytön kylkeä vasten raskas, turvallinen.