Pohjalietteen vihreiden rihmastojen
sitkeät kiehkurat kietoutuvat ranteideni ympärille, vesi on painona sileänkoveran vatsani päällä ja tunnen rankaani ulottuvan kostean maapohjan

veden liike liikuttaa hiuksiani, ne ovat painottomina valoisat ja pehmeydessään keveät
niin kuin valoton kesäyö

unisilla huulillani huolta, varmuutta, virallistunutta tietoa: kulta on painavaa, ruoste kelluu

huoneen tummanpunaisina hohkaavat seinät

sykkivät yhä lähempänä

ujutan ohuen neulan

kohdunsuun läpi

sinä olet meidän

   olet                   meidän

itke, ailahtele kuun kierron mukaan, karju eläimellisesti synnytysvuoteella

linja-autossa istu polvet tiukasti yhdessä

hiljaa

katso maahan kun vastaantuleva ukko tuijottaa

ja kun autoista huudellaan

kuusien ja neulasten alla, mättäässä kiinni

hengitän maata, sykin tahdissa, valun pihkaa

Astun ulos, ja tuntuu kuinka joka askeleella
Sirpaleiseksi oven käytyä räksähtänyt kehoni ratisee.

Muutuin lasiksi
Näit lävitseni

Katuvalot kimaltavat sirpaleiden liitoksissa
jätän katuun heijastuksia nimeämättömiä
ne katoavat
kun lamput sammuvat

Tuuli kaataa minut maahan
ja sulan osaksi kadunvierttä virtaavaa sadevesijuoksua

Maa on pyyhitty hienojakoisilla, raskailla kiteillä.

Astun ulos,laahaan maassa. Sääriluuni ovat poikki.

Kadun toisella puolella on tuoli, olkipunosta. Tuolilla istuu lapsi, pää pakotettuna takakenoon, kurkussa metalliputki. 

Olkipunos on kevyttä. Tuolin jalat nitisevät vasten maata, kun hengitän. Metalliputki tekee lapsesta kaksinkertaisesti raskaamman.

Kotona minun on laskettava kaikki kolikkoni. Kaadan ne lattialle suuresta pussista. Ääni on kivilattiaa vasten epämiellyttävä. 95 senttiä.

Ravistelen kolikot metalliputkeen. Ne hulahtavat hänen ruuminsa läpi, ropisevat maahan. Betonisten rakennusten välistä aurinko halkaisee aamusumun. Raavin valonsäteitä.

death is a drummer

Tallon käpyjä, rutisevia palasia kenkäni pohjan alla. Kasvosi ovat multaan painettuina. Vaatteesi höyryävät, maa on kostea allasi.
Kenkieni kärjet osoittavat kohti röyhkeinä ja ylpeinä seisovia mäntyjä. Minä jätän sinut taakseni.

Todellisuudessa on sokeita sävyjä. Roskainen tuuli, kasvojeni halkeilleet saumat,
taakseni jääneet
revityt kappaleet

kolarin runnomat.

rannalla
  raskas veden massa
sivaltaa varpaideni kärkiä.

niin kuin terävä kielesi, punainen
sivalsi kaulavaltimoni ohitse

helisen
vajoan hiekkaan, kerros kerrokselta kosteampaan ja tummempaan

olen siniharmaan aamun udussa
löytynyt kylmien metallikappaleiden pölyhuntujen alta

jossain tulevan syysviileän laskoksessa
on kotini, jonne taiteltuna minun kuuluu hengittää

hengittää
kääriytyä kuoleman silkkiseen syliin

tuntea kuinka keuhkoni täyttyvät rahisten
ja jokaisella uloshengityksellä rapistun, mätänen, lahoan

♥